Mulla on viime aikoina matkablogin kirjoittaminen jäänyt, ehkä materiaalin paljouden vuoksi, tauolle. Nyt kuitenkin ajattelin, että Itä-Timor eli Timor-Leste saattaisi olla sellainen kohde, jonne joku muukin tulevaisuudessa saattaa haluta suunnata, ja josta ei vielä juurikaan ole netin täydeltä kokemuksia. Ehkä tää vois, omien muisteloiden lisäksi, auttaa jotakuta muutakin blogiin eksyvää suunnittelemaan matkaansa. Listaan normaaleja matkabloggauksiani enemmän myös yksityiskohtia siitä, mitä mikäkin maksoi. Auttanee tulevia menijöitä suunnittelemaan Timor-budjettiaan.
Saavuttiin siis Timor-Lesteen eilen lentämällä Balilta. Aluksi mun piti tulla tänne yksin, mutta viime hetkellä Mira, jonka kanssa olin reissannut jo about kuukauden Borneolla ja Gili Airilla, päättikin liittyä seuraan. Lennot Bali-Dili-Bali kustansi noin 220 euroa, kuskinamme Timor Air / Citilink. Kone ei ollut ihan eilen hankittu, mutta Boeing kuitenkin. Yllätykseksemme matkaseurana oli lähes yksinomaan länkkäreitä. Niin, paikallisilla tuskin on hirveesti varaa lennellä, ja toisaalta täällä on paljon YK:n ja muiden järjestöjen porukkaa töissä. Vaikea sanoa, kuka kyydissä oli turisti ja kuka työmatkalla/expat, mutta muiden kyytiläisten paperinpyörittelystä veikkaisin, että meidän lisäksemme ihan hirveen monta turstia ei Air Timorin siiville ollut eksynyt.
Tähän väliin voisikin todeta muutaman taustoittavan faktan:
- Aasian nuorin valtio Timor-Leste oli 1700-luvulta lähtien Portugalin siirtomaa, itsenäistyen vuonna 1975, vain tullakseen seuraavana vuonna Indonesian miehittämäksi
- Itä-Timor itsenäistyi vuonna 2002 Indonesiasta, mutta ei helpolla: vuosikymmenien mittaiset taistelut separatistiryhmien ja Indonesian armeijan välillä tappoivat kansaa ainakin 100.000 ihmisen edestä, väkivallan lisäksi nälkään ja sairauksiin. Esimerkiksi kouluista tuhottiin 95 %.
- Itsenäisyystaisteluiden seurauksena maa on vielä tänäkin päivänä yksi maailman köyhimpiä maita: 38 % kansasta elää kansainvälisen köyhyysrajan alla, ja 40 % on aliravittuja. Vaikka talous onkin kasvanut viime vuosina, ulkomaalaisia investointeja ei juuri ole. Maan hallinto on koulutuksen puutteen ja nuoren, polittisesti kokemattoman väestörakenteen vuoksi heikkoa ja väkiluku kasvaa turhankin kovaa vauhtia.
Tällaisilla taustatiedoilla siis lähdettiin reissuun.
Parin tunnin lennon jälkeen laskeuduttiin Timor-Lesten pääkaupunkiin (ja ainoaan oikeaan kaupunkiin) Diliin. Dilissä asustaa viimeisimmän tiedon mukaan hieman yli 200.000 asukasta, joten ihan mikään megacity ei ole kyseessä.
 |
| Tervetuloa Timor-Lesteen! |
Tullisetä viittoi meidät aluksi tarkastustiskille, mutta kun rämäytin jättimäisen painavan kassini tiskiin, katsoi setä kollegaansa, nappasi tullikaavakkeemme ja viittoi jatkamaan matkaa. Arvasi varmaan, että ois mennyt loppuilta, jos olisi meidän rinkkoja ruvennut siinä availemaan…
Tullin jälkeen olikin vastassa noin parin-kolmenkymmenen taksiukon armeija. Taktiikkanamme oli kävellä ensin rennosti ohi ja mennä sivummalle hengailemaan (kiitos Aleksi viime reissun vinkeistä Filippiineillä, poltetaan ensin rauhassa tupakka (no ei polteta oikeesti :D)), josko hinnat tippuisi edes hieman. Olin jostain lukenut, että taksit pyytävät Dilin kentältä keskustaan, noin kuuden kilometrin matkasta, jotain kuudesta dollarista ylöspäin. Noh, setä tuli tarjoamaan kyytiä ja hinta oli kympin. "Standard price" kuulemma. Noinkohan, epäilin, joten kysäisin toiseltakin taksiukolta ja kyllä, näytti olevan kavereilla yhteisymmärrys, että kuuden kilsan matkasta kymmenen dollaria on käypä hinta (ja tämä varmistui myöhemmin). Hampaita kiristellen kyytiin… Niin, paikallinen valuutta on tutusti USA:n dollari, jota taksimatkalla pysähdyimmekin hakemaan huoltoaseman seinästä.
Oltiin varattu etukäteen netistä Dilin ainoa backpackers-mesta, Casa Minha Backpackers. Taksikuski toki tiesi kentällä vielä, että juu, tuttu paikka, mutta sitten kun lähestyttiin, niin eipä enää ollutkaan. Kuski jätti meidät siis Uuden-Seelannin suurlähetystön eteen, josta jouduttiin sitten hetki arpomaan. Backpackersin omistaja oli neuvonut, että siinä lähetystön vieressä - no, siitä vierestä löytyi semmonen epämääräinen sekatavarakauppa/ravintola, jota piti bangladeshilainen perhe. Se oli sitten se meidän backpackers. Tässä vaiheessa vähän epäilytti.
 |
| Mira ja majapaikkamme |
Kello oli vasta yksi, joten päätettiin lähteä pienelle Dili-tourille. Ensin piti kuitenkin hoitaa välttämättömät, eli hankkia 3G-liittymä. Oltiin tultu sen verran heppoisin tiedoin maahan, että suunnitelmat oli (ja on vieläkin) hiukkasen auki. Netti auttaa, ja melko yllättäen myös toimii! Timor Telecomin 2,5 Mt liittymät kustansi 10 dollaria kappaleelta + dollarin SIM-kortti, ja ovat voimassa 15 päivää. Riittänee meille. Tulijoille vinkiksi, että mobile shop, jossa täti puhui myös jotenkuten englantia, löytyy Hotel Timorin alakerrasta. Passi pitää olla mukana liittymän rekisteröintiä varten.
Nettiliittymien onnellisina omistajina lähdettiin metsästämään lounasta. Koskapa meillä oli nyt käsissämme TripAdvisor, niin tietenkin suunnattiin kaupungin ykkösravinteliin, DiZaan. Saatiin talsia aika matka maantien vartta paahtavassa helteessä, keräten matkan varrella kohtuullisesti huomioita, erityisesti nuorilta herrasmiehiltä. Oltiin ajateltu, että "hello, hello" loppuisi nyt, kun ei olla enää muslimimaassa, vaan 97 % katolisessa Timor-Lestessä. Mutta mitä vielä. Tursti on täällä vielä sen verran harvinainen näky, että ihan kauhean montaa metriä ei päässyt etenemään ilman jostain suunnasta tulevaa huomiota. Strategianamme on viime ajat ollut "helloutella" vaan mahdollisimman kovaäänisesti takaisin, hymyillen, tuntui toimivan täälläkin. Lopputuloksena on useimmiten hämmentynyttä naureskelua kavereiden kesken.
 |
| Yksi Timor-Lesten monista avustusjärjestöistä |
 |
| Kotiseuturakkautta |
 |
| Paikallista asutusta |
Yllä olevien katumaisemien jälkeen tuntui hieman väärältä mennä syömään "hienolaan", mutta ruokaa oli nälkäisen turistin saatava ja Dili ei vielä tässä vaiheessa ollut kovin tuttu. DiZassa meidät toivotti tervetulleeksi hieno merinäköala, helvetinmoiset hinnat ja olematon palvelu. Enemmän karibialaisen kuin aasialaisen näköiset tarjoilijattaret tekivät kaikkensa keksiäkseen muuta tekemistä kuin meidän palvelemisen. Tätä samaa ilmiötä on esiintynyt muuallakin Aasiassa paikoissa, joissa turisteihin ei ehkä olla niin totuttu: ehkä pelätään vähän että mitäs jos pitääkin puhua englantia, iik, tai jotain. Ja tietysti, olemme hyvin vastikään itsenäistyneessä maassa, jossa turismi on vielä aivan lapsenkengissä, kuten ihan normaali elämäkin. Palvelukulttuuri on…, no sitä ei oikeastaan ole. Välillä käy tuuri ja vastaan sattuu superystävällisiä palvelutyöntekijöitä, mutta useammin sisään astelemisemme aiheuttaa yleistä parveilua ja tiskin takana neljän-viiden naisen / miehen kesken hengailua. :D
Saatiin kuitenkin tilattua salaattimme, hirveen hintaisia taas, mutta itsepä tänne kaupungin ainoaan turistipaikkaan tungettiin. Ehkä "helppouden" vuoksi, reissun jälkeen haluttiin vaan jotain ruokaa, josta tietää mitä se on. No, salaatti oli mitä oli: ei kummonen ja vielä pieni. Piti olla vuohenjuustoa, mutta oli ehkä jotain muuta. Saatiin mahamme kuitenkin täyteen ja laskun tullessa meiltä oltiinkin laskutettu vain yksi salaatti. Ehkäpä siinä vaiheessa kun viitoin, että "haluan salaatin", ja sitten näytin Miraa tarkoittaen, että hän kans, on tulkittu että me puolitetaan se. Pieni se olikin. Hipsittiin ulos paikasta maksettuamme aterian köykäisyydestä huolimatta 25 dollariin kohonnut lasku (okei, mansikkasmoothiet oli ihan hyvät)…
Päivän sightseeing-tavoitteenamme käydä tsekkaamassa Fatucama-niemellä sijaitseva Dilin tunnetuin (ja hmm, about ainut) nähtävyys, lähes 30 metriä korkea Cristo Rei -patsas. Vuonna 1996 pystytetyn patsaan lahjoitti aikanaan Indonesian hallitus, aikana jolloin Itä-Timor oli vielä Indonesian provinssi. Napattiin taksi, ja koska oltiin jo puolessavälissä matkaa, saatiin hinnaksi sovittua 3 dollaria. Poika ois kovin avuliaasti jäänyt meitä odottelemaan, mutta pyysi tästä kunniasta 30 dollaria, sitten kun sanottiin, että kallista on, kallista on, putosi hinta 15 dollariin. Pidettiin sitäkin kiskurihintana, joten kaatosateesta huolimatta todettiin mieluummin vaikka kävelevämme takaisin ja lähetettiin taksi matkoihinsa.
500 askeleen nousun jälkeen (hehe, Mount Kinabalun valloittajille pikkujuttu) oltiin Jeesuksen jalkojen juuressa. Fotosessiot patsaalla ja maisemissa, jotka olivat aika jees.
 |
| Allekirjoittanut Jeesuksen jalkojen juuressa |
 |
| Minä armahdan |
Patsaan takana sijaitseva hienon näköinen biitsi on osuvasti nimeltään Jesus Backside Beach (kyllä). :D
 |
| Jesus Backside Beach |
Alkoi olla sen verran myöhä että biitsivisiitti jäi tältä erää, ja lähdettin arpomaan kyytiä takaisin Diliin.
Osoittautuikin helpommin sanotuksi kuin tehdyksi. Auringonlaskun jälkeen pimeys laskeutui pikavauhtia. Oltiin jostain luettu, että taksit ei juuri pimeellä ajele, ja jouduttiin toteamaan tämä faktaksi. Liftaushommiksi meni. Eka auto joka pysähtyi kohdalle oli pimennetyin lasein ajeleva viritetty turbo-urheiluauto, jossa sisällä kaksi nuorta kundia. Kiitos mutta kävelemme. Seuraavalla onnisti: meidät otti kyytiin ihana paikallinen pariskunta Gida ja miehensä. Gida puhui mainiota englantia ja tarinoitiin koko matka. Hän oli asunut Portugalissa puolisen vuotta ja toivoi kovasti joskus pääsevänsä myös Suomeen. Halusivat väkisin viedä meidät perille asti hostelille, vaikka alkuun ei meinattu pimeässä paikkaa enää löytää. Raha ei kelvannut vaikka yritettiin tyrkyttää. Ihanat ihmiset. <3 Vaihdettiin FB-tiedot ja illalla Gida vielä viestitteli, että jos olemme Dilissä viikonloppuna niin he haluaisivat viedä meidät retkelle. Ei harmi vaan olla, ois ollu niin kiva. Ainiin, ja kun kerroimme suunnitelmistamme lähteä reissaamaan bussilla, niin vastaus oli, että bussilla matkustaminen on vaarallista, ja että auto kannattaa ottaa. Hinta? No, sata dollaria päivä kuulemma. Öh, ei. Bussi.
Ilta päättyi intialaisella illallisella, kun bangladeshilaisen perheen vaimo kokkasi meille kunnon chicken biriyanit. Vihdoin hinnat kohdillaan, laskuttivat peräti 2,5 dollaria per ateria. Oli hyvää oli, aika paljon parempaa kuin päivän ökysalaatit. Hostelliin oli ilmaantunut jopa uusi asiakas! Kreikkalainen kundi (nimi pääs unohtumaan) oli kiertänyt Dilissä sanojensa mukaan noin 30 majoituspaikkaa (epäilen kyllä että siellä oli noin monta…) nähden toinen toistaan hirveämpiä, kiskurihintaisia huoneita, ja päätynyt sitten lopuksi tänne. Tyyppi oli vähän rasittava ("tulin tänne enkä nyt oikein ollut lukenut paikasta mitään ja täällä on aika kauheeta ja taidan lähteä samantien pois"). Jaa. No, siitä sitten vaan, kannattiko se nyt tänne asti lentää toteamaan tuo?
Nukkumatti kutsui, aamulla aikainen herätys.
Tänään vetästiin aamiaiseksi bangladeshilaista nuudelihässäkkää ja vettä, ja eikun tien päälle. Saatiin onneksi jätettyä noin 1/3 rinkkojemme sisällöistä majapaikkaamme, sillä palaisimme tänne vielä vikaksi yöksi. Vähän kevyemmät kantaa (ei vieläkään kevyet, mutta parempi tääkin kuin ei mitään…) Päivän tavoitteena oli edetä Dilistä maan toiseksi suurimpaan "kaupunkiin" 16.000 asukkaan Baucauhun. Tällä kertaa taksi maksoi bussiasemalle (pidempi matka kuin lentokentältä hostellille) 3 dollaria, kun paikallinen hostelli-isäntämme sen sopi. Bussiasemalla sattuikin tän reissun jännin hetki:
Rinkat takakontissa ja me takapenkillä huristeltiin kohti asemaa, kunnes yhtäkkiä alkoi kuulua hirvee pellin pauke. Taksimme ympäröi varmaan kymmenen paikallista nuortamiestä, jotka paukuttivat takakonttia, ovia ja kattoja ja pitivät hirveetä meteliä. Kundeja oli niin paljon, että emme nähneet enää ulos, ja taksikuskikin näytti tosi hämmentyneeltä ja pelästyneeltä, yrittäen jatkaa matkaa, mutta kundit roikku mukana. Joku koetti moneen kertaan avata ovia ja takapaksin. Pikkusen rupes siinä kuumottamaan, eka ajatus oli tietty että nyt lähtee ainakin rahat ja passi, hyvä jos ei henkikin. Että tämmönen Itä-Timorin-reissu. Ei tiedetty tässä vaiheessa että oltiin bussiasemalla, ja tosiaan kuski koitti jostain syystä vaan painaa kaasua (varmaan ajaakseen peltiä hakkaavien kundien ulottumattomiin). Lopulta auto kuitenkin pysähtyi, me katsottiin toisamme vähän että ei helvetti, mitähän nyt, ja päätettiin sitten yksissä tuumin vaan astua ulos. Mä kävelin suoraan takakontille, joka onneksi oli lukossa, odotin hetken ja katsoin kuskia, että avaatko, sanoen samalla todella tiukasti kymmenelle iholla parveilevalle nuorellemiehelle, että nyt ei kukaan muu koske näihin rinkkoihin kuin me, ja että me kannetaan omat kamamme, että meettekös kauemmas. Tais tehota, sillä ottivat askeleeen taaksepäin, "ok ok" ja saatiin rinkat omiin selkiimme. Mira oli jo takapenkillä ehtinyt kaivaa varashälyttimen kassista käteensä, ilmeisesti niin, että joku tai jotkut näkivät, ja tämä taisi poikia myös vähän pelästyttää. Loppu hyvin kaikki hyvin. Haluamme uskoa, että miehet olivat vaan yli-innokkaita saamaan meidät juuri oman bussinsa kyytiin, tai kenties halusivat kantaa (rahan toivossa) rinkkamme. Haluamme uskoa. Pelottava tilanne, todella. Pahinta oli se, kun taksikuskikin näytti siltä, että mitähelvettiä, eikä sanonut sanaakaan puolustaakseen meitä tai häätääkseen miehiä kauemmas.
Päästiin istumaan lähellä seisovaan Baucaun-minibussiin. Hieman aikaa piti selvitellä, kuka oli kuski, kun aika moni mielestään oli, mutta loppujen lopuksi aito kuski löytyi ja järkkäsi meille paikat. Odoteltiin varmaan vielä ainakin puolisen tuntia bussin täyttymistä ennen lähtöä, mm. jutellen paikallisen omenoita myyneen pojan kanssa. Kyytiin nousi porukkaa, jotkut istumaan ja jotkut jääden roikkumaan bussin ovesta tai kiiveten katolle (ilmeisesti halvempaa näin) ja pääsimme matkaan.
 |
| Roikkujaosasto |
 |
| Tämä oli Timor-Lesten erikoisuus: tuulilasit, joista ei nähnyt yhtään mitään, koska olivat täynnänsä kaikenmaailman härpäkettä |
Neljä tuntia kuoppaista, kapeaa tietä, vastaantulijoita muutamalla sentillä väistellen. Olin aika monessa kohtaa onnellinen, ettei nyt tullut sitä autoa sitten kuitenkaan vuokrattua. Kyliä, vuohia, kanoja, mustia possuja, toreja, maaseutua, komeita rantamaisemia. Ja tuijotusta.
 |
| Tuijotusta |
 |
| Ja lisää tuijotusta |
 |
| Microlet ja koululaiset |
 |
| Baucaun kylänraittia |
 |
| Baucau |
 |
| Baucau |
 |
| Guest Housemme aula, joka ilmeisesti oli siivottu joskus. Rotankhakkahuoneesta ei ole kuvaa, mutta se ei näyttänyt ihan näin fiiniltä... |
Baucaussa ei nyt ihan hirveesti ole nähtävää. Käytiin syömässä lounassopat paikan about ainoassa (muussa kun hienolahotellin) ravintolan tapaisessa, pyörähtämässä siellä koloniaalihotellissa kahvilla (13 dollaria kahvit ja jälkkärit, kiitos, kunnon koloniaalirouvat...) ja tsekkaamassa Itä-Timorin ainoa uima-allas. Sinne meidät neuvoi koloniaalihotellin yställinen vastaanottovirkailija, joka tosin unohti mainita, että altaassa ei ole vettä. :D Luin jostain että altaan vesi tulee jostain vuorilta ja vaihdetaan pari kertaa viikossa, että ehkä tänään oli se päivä sitten. Näytti sen verran autiolta kyllä, että epäilen altaan olleen hetkeen käytössä…
 |
| Ei ole auki uimala ei... |
Hotellin mailla oli turistien (minkä turistien?) iloksi iso apinahäkki, jossa oli joku kymmenen hullua apinaa. Vähän kävi sääliks Borneon-reissun jälkeen näitä kavereita. Toivottavasti ovat edes syntyneet täällä, etteivät tiedä paremmasta. Syötettiin niille ruohoa ja väisteltiin satunnaisia hyökkäyksiä verkkoaitaa vasten, paremmalla ja huonommalla menestyksellä: pääsivät nykimään Miran shortseja ihan kunnolla kun tyyppi meni heilumaan liian lähelle. :D
 |
| Baucau |
 |
| Baucau |
Käytiin vielä tsekkaamassa kaupungin katedraali, jonka pihalla iso joukko poikia halusi ehdottomasti ottaa Miran kanssa kuvia. Nice tattoo, nice tattoo, kuului joka puolelta, ja Miran full sleeve herätti jälleen huomiota. Kunnon julkkis!
 |
| Paikallinen microlet eli pikkubussi |
Kotimatkalla vielä torille, jossa mummot pyysi mangoista ja avokadoista ensin dollaria kappaleelta, sitten kun oltiin että mitäh? niin 50 centadoa kappale, ja sitten kun oltiin että ok, otetaan kaks, niin tunkivat sitten sillä dollarilla naureskellen pussin täpötäyteen hedelmiä. Ihania hymyileviä mummoja, säälivät köyhiä turstiparkoja. <3
 |
| Torilla |
Nyt täällä rotta-/hämähäkkikämpässämme näpyttelemässä tätä. Ei tää oikeasti niin paha oo, nyt varsinkaan kun Mira siivos rotankakat kylppäristä. Taidankin mennä suihkuun! Palataan taas.
*****
Takana taas muutama päivä extreme-matkailua Timor-Lestessä. Majapaikkaamme Baucaussa ei koko yönä ilmaantunut ketään muita, ei muita vieraita eikä henkilökuntaa. Kovasti hyvin nukutti, jopa Miraa, joka oli löytänyt hyttysenpuremiinsa Baucaun apteekintapaisesta sekatavarakaupasta jotain hämärää talkkia. Tehosi!
Lähdimme aamuvarhaisella Baucaun ainoaan liikenneympyrään tsekkailemaan mahdollista kyytiä Los Palokseen, josta etenisimme sitten vielä idemmäs. Paikallinen ukkeli informoi meitä, että bussin pitäis tulla kahdeksan aikaan. Niinpä tulikin: valitettavasti vain niin tupaten täysi kattoa ja peräpuskuria myöten, että kyytiin ei ollut mitään mahdollisuutta mahtua. Noo, odoteltiin, odoteltiin ja odoteltiin. Vihdoin ympyrään kaarsi mikrolet-minibussi, joka kuulemma olisi menossa Los Palokseen. Selvä. Eikun kyytiin: me, kymmenen paikallista ja…
 |
| "Microletissa on tunnelmaa..." |
...sidottu sika, joka huusi kuin syötävä. Sikaparka tungettiin penkin alle kun me muut istuttiin kylki kyljessä ahtaassa vanissa.
 |
| Sialla oli ns. sikaosaston paikka |
Olikin melkoinen matka se: sika oli tietty ihan paniikissa ja paskansi alleen harva se hetki, sitten pysähdyttiin ja siivottiin niitä khakkoja ja kaikki piti nenästään kiinni ja paikalliset meinas oksentaa, Mira alko itkemään säälistä possuparkaa kohtaan ja mä koitin vaan keskittyä siihen ettei tulis paha olo.
 |
| Sianjätöksiä siivotaan vähemmäksi |
 |
| Mummo meinaa yrjötä ja Mira ei VIELÄ itke |
Tähän vielä röökiä ketjussa vetänyt kiinalaismummo ja H-E-L-V-E-T-I-N kovalla soinut vuodelta nakki ja kivi oleva teknomusa: kyllä oltiin nimittäin neljän-viiden tunnin kuluttua aika ilosia, kun saavuttiin vihdoin Los Palokseen.
Ystävälliset tytöt vieressämme hokivat koko matkan meille, että "Roberto Carlos" ja "Novo Esperanza" ja me oltiin että mitä, mitkä?!? ja pudisteltiin päitämme. Selvisi, että Novo Esperanza oli paikallinen Guest House, johon meidät sitten tiputettiin. Roberto Carlosta koitin googletella, mutta ei kyllä selvinnyt mitään, mikä olisi voinut liittyä Timor-Lesteen jollain tavalla… :D
Los Palos osoittautui pariksi taloksi keskellä ei mitään. Koitettiin kysellä majatalon pihassa olevalta tytöltä niin englanniksi kuin Google Translatella portugaliksi ja bahasaksikin, että mites noi bussit tai mikroletit, että meneekö niitä Tutualaan tänään? Kun vastaus kaikkeen oli "jees" ja lopulta kun kysyin että missä on tori, vasemmalle vai oikealle, niin edelleen "jees"… päätettiin ottaa rinkkamme ja käydä.
Löydettiin joku random-ruokapaikka, josta saimme riisiä ja kalaa rinnan alle ennen kuin lähdimme odottelemaan Tutualan-kuljetusta. Jota ei yllättäen taas tullut. Päätettiin, että käppäillään tien vartta ja koitetaan liftata. Hämmästys oli suuri, kun kohdalle pysähtyi auto, jota ajoi kovasti aussiaksentilla puhunut mies. Nimekseen selvisi Grant. Grant asui Los Paloksessa ja tarjoutui heittämään meidät (takapaksissa) Tutualan-risteykseen. Grantin lisäksi autossa oli pari Marya, yksi Linda ja pari poikaa, joiden nimet meni ohi. Maryt ja Linda olivat Jehovan todistajia, ja veimmekin heidät ensin jonnekin syrjäiseen maataloon saarnaamaan Jumalan sanaa. Grant pudotti meidät risteykseen, jossa taas kovasti oltiin ulkomaalaisesta kiinnostuneita: paikalliset pojat hengasivat jonkintapaisella maitolavalla ja tuijottamisen lisäksi kyselivät ainoan englantia jotenkuten puhuvan pojan välityksellä vaikka ja mitä. Jossain vaiheessa käsiimme ilmestyi tuoreita kookospähkinöitä, jotka juomisen jälkeen hakattiin viidakkoveitsellä palasiksi ja syötiin sisukset.
 |
| Kookoksen kimpussa |
 |
| Paikallinen hurmuri strikes a pose! |
Aina auton mennessä ohi kipiteltiin peukku pystyssä tien viereen, huonolla menestyksellä. Tutualaan tuntui kääntyvän ehkä 1 % tietä ajavista autoista, ja vaikka lähes kaikki pysähtyivätkin, ei kukaan ollut menossa Tutualaan asti.
Lopulta kohdalle sattui valkoinen avolava-auto, jonka kuski sanoi että jos lavakyyti kelpaa, niin eikun mukaan. Jes! Rinkat ja naiset lavalle ja menoks.
Ajeltiin pomppuista tietä sellanen 30 km, ennen kuin tulikin sitten stoppi. Auton kuski ja kaverinsa pysäyttivät jonkun maatalon pihalle, kertoivat meille, että "now wait" ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin. Koko kylän ukot tuntuivat kerääntyneen pihaan neuvottelemaan jostain ilmeisesti vaatebisnekseen liittyvästä (päättelimme siitä, että auton uumenista kannettiin useampia pukupusseja, joita sitten ajan kanssa kummasteltiin ). Oottelimme auton lavalla sitten yli tunnin samalla, kun kylän jok'ikinen kakara kävi meitä ihmettelemässä ja juoksemassa karkuun kameraa.
 |
| Sitten odoteltiin... |
 |
| ...ja odoteltiin... |
 |
| ...ja odoteltiin. |
Vihdoin päästiin liikkeelle jälleen. Viimeiset kymmenisen kilometria Tutualaan olivat yhä huonompaa tietä.
 |
| Tie Tutualaan. Ei kantsi ajaa pimeellä... |
Tie loppui vihdoin korkean kukkulan päälle, josta näkyi hienosti Timor-Lesten pohjoisrannikko:
Kävi ilmi, että kyseessä oli Tutualan ainoa majatalo, ja sen omisti tietenkin sama herra, joka meidät oli kyytiin tien varresta napannut. Eikun neuvottelemaan yön hinnasta: eka pyynti oli 50 dollaria double-huoneesta, toinen sitten twin-bedeistä yhteensä 60 dollaria… Oltiin jo että ei hemmetti, pitääkö meidän nukkua ulkona, kunnes sitten meille näytettiin huone, jossa ei ollut mitään muuta kuin kaksi patjaa lattialla. Tän huoneen saisimme 25 dollarilla, jee! Saatiin puhuttua sinne jopa tuuletin.
Ruokaakin järjestyi. Tosin kuten muuallakin Timor-Lestessä, mitään menun tapaista ei todellakaan ollut, ja ruoan valinta kävi tällä kertaa, kuten yleensäkin, näin:
- "Do you have something to eat?" *näyttelee käsimerkein syömistä*
- *Yes"
- "Ummm, like what?"
- "Fish"
- "Ok"
Pöytään sitten ilmestyi mitä ilmestyi. Yleensä jotain yllättävän hyvää, tosin tämän majatalon tarjonta ei kuulunut parhaaseen päähän. Mahansa sai kuitenkin täyteen. Hintaa illallisella jälleen, ei mitenkään kovin edullisesti, 10 dollaria per henkilö.
Seuraavana aamuna hypättiin sängystä (siis patjalta, eihän meillä ollut tässä budjettihuoneessa sänkyjä) ajoissa, sillä päivän tavoitteenamme oli edetä 8 km (niin luulimme…) päässä Tutualasta sijaitsevalle Valu Beachille ja sieltä edelleen timorilaisten pyhälle saarelle, Jaco Islandille. Saari liittyy jotenkin maan synnystä kertovaan legendaan: olipa kerran krokotiili, joka oli huuhtoutunut kuivalle maalle ja alkoi olla viittä vaille kupsahtanut. Tuli kiltti poika, joka auttoi krokotiilin takaisin veteen. Kiitokseksi tästä krokotiili muutti itsensä Timorin saareksi. Tai jotenkin noin. Oisko tuo sit tapahtunut Jaco-saaren nurkilla? :D Ehkä.
Matka rannalle osoittautuikin aikamoiseksi pyhiinvaellukseksi. Olimme lähtiessä sataprosenttisen varmoja, että 4WD-tietä huristelisi vähän väliä turisteja hienoilla pick-upeillaan niin, että voisimme hyvinkin pian pummata joltain kyydin.
 |
| Siitä lähtis tie alas, Valu Jaco -kyltin kupeesta. Tässä vaiheessa kaikki vielä hyvin. |
No, ihan näinhän se ei sitten mennyt… Ensinnäkin kahdeksan kilometrin matka osoittautui 10-11 kilometriksi, toisekseen yhtään autoa ei ajanut ohi ennen ihan viimeisiä kilometrejä, jolloin luultiin olevamme jo melkein perillä, kolmanneksi lämpötila nousi nopeasti jonnekin +40 Celsiuksen tietämille. Tie tuntui loputtoman pitkältä. Mulla ei ollut ihan hirveesti ongelmia, varsinkaan sen jälkeen, kun sain rinkkani säädettyä hartioistakin sopivaksi. 155-senttinen Mira-parka, vaikka supervahva nainen onkin, oli sen sijaan hieman isommissa ongelmissa särkevien lonkkiensa kanssa. Ilmeisesti lantiovyö painoi jotenkin huonosti. Kirottiin ja käveltiin, käveltiin ja kirottiin.
 |
| Juomatauko paikallisella hautausmaalla |
 |
| Jos joku tietää mitä nää on, niin saa kertoa? Ampiaisenpesiä? Oli vaan tässä yhdessä puussa. |
 |
| Kau-an-ko vielä? |
 |
| Fucking finally! Kuten kuvasta näkyy, kameran linssikin oli ihan hiessä. |
Oltiin jostain luettu, että rannalla on pari majataloa. Käytiin kysymässä hinnat molemmista: toisesta tarjottiin kämästä, riisuttua bambubungalowia patjalla ja hyttysverkolla 40 dollarilla, toisesta kuuman oloista huonetta betonitalosta 45 dollarilla. Päädyttiin bambubungalowiin, säästö se on pienikin säästö, sitäpaitsi aateltiin, että se vois olla yöllä vähän viileempi. Myöhemmin kävi ilmi, että bambumajan hinta ei ollutkaan 40 dollaria eli 20 dollaria henkilö, vaan 20 dollaria koko maja. Hinta näköjään riippui ihan siitä, keneltä kysyi. No, hyvä näin.
 |
| Mira ja maja |
Kylmä kokis ei ole ehkä koskaan maistunut näin hyvältä. Ihan hirvee nälkä oli myös - ongelma. Ruokaa ei kuulemma ollut, riisi oli päässyt loppumaan. Aha. Onneksi olin kantanut Borneolta asti paria nuudelipussia mukanani: tulivat nyt tarpeeseen! Ravitsevan nuudelilounaan ja parin viikon ikäisten koiranpentujen ihastelun jälkeen heitettiin biksut päälle ja lähdettiin sumplimaan tietämme Jaco Islandille.
 |
| Rannalla kyytiä metsästämässä |
 |
| Kuvaa ottaessa kattelin että mitä lie kuivakaloja. Olivat haineviä. :-( |
Koska lähes kaikki on turistille Timor-Lestessä kallista, niin kallis oli myös venekyyti: ranta näytti autiolta, kunnes jostain ilmaantui paikallinen ukkeli. Viitottiin, että haluttaisiin päästä saarelle, johon ukko, että jep, 10 dollars. Per person. Matkahan siis kesti ehkä kolme minuuttia, että hyvää tiliä tekevät kalastajaukot turistia kuskatessaan. Tosin ihan hirvee montaa kertaa ukko ei ehkä päivässä pääse veneellään ajelemaan, sillä meidän lisäksemme rannalle löysi tiensä päivän aikana vain kaksi muuta seuruetta.
 |
| Mira ja kallis kyyti |
Jaco Island: täytyy myöntää, että jos tähän asti oon luullut nähneeni hienoja, valkoisia rantoja ja turkoosia vesiä, niin väärässä olen ollut. Näin uskomatonta väriloistoa en ole nähnyt ikinä missään!
 |
| Arriving |
Ranta vilisi täynnään pieniä ja isompia erakkorapuja simpukankuorissaan. Ootteko muuten pitäneet erakkorapua kädessä? Tuntuu nimittäin aika jännältä kun se niillä pienillä saksillaan koittaa nipistellä. Tosin jos kyseessä on isompi rapunen, niin kantsii olla vähän varovainen. :D
 |
| Erakkorapujen kokoontuminen |
 | ||||
| Tiedän että kuvassa on parempaakin katsottavaa, mutta Miran oikeassa alakulmassa näkyvän repun pelasti vain tämän kuvan ottajan ripeä toiminta! :-D |
 |
| Kameran tähtäimessä olivat nämä upeat italialaiset rantaleijonat, toinen niistä kahdesta muusta seurueesta rannalla tänään. Ihme ettei kaikenmaailman reppuja huomaa... :-D |
 | |
| Walk like an East Timorian |
Vietetittiin saarella nelisen tuntia maisemista nauttien ja kuvia räpsien. Kalastajaukko oli sanonut tulevansa hakemaan viideltä, tuli sitten ehkä puol kuuden jälkeen. Takaisin Valu Beachille ja "suihkuun" eli kauhomaan kylmää vettä tynnyristä päälle. Päivän kruunasi tuore kala illallispöydässä - tai sitten meillä oli nuudelilounaan jälkeen vaan niin nälkä, että mikä vaan maistui hyvälle. Nälkäisiksi ei illalla onneks jääty, Mira raahasi ruoantähteet vielä pentuettaan imettävälle emokoiralle.
 |
| Onks mun hampaan välissä pippuri? |
Niin, ja se tärkein: oltiin pohdittu jo aika epätoivoisina sitä, miten ihmeessä pääsisimme rannalta takaisin ihmisten ilmoille eli Tutualan kylään. Kävely rinkkojen kanssa ei olisi ollut vaihtoehto: jos rannalle tulo oli alamäkivoittoinen, niin takaisinpäin olisi toisinpäin. Kyseltiin siinä illan aikana sitten niiltä muutamalta muulta turistilta, että josko joku seurue saisi mahdutettua edes meidän rinkat kyytiinsä, niin kyllä me ilman niitä helposti tuo matka käveltäisiin. Koitin myös selvittää asiaa majapaikkaamme isännöivän nuoren kundin kanssa, huonolla menestyksellä. Sain selville, että Tutualasta järjestyisi kyllä kyyti Los Palokseen, mutta Tutualaan? Ei, sinne pitäisi ensin kävellä. Argh.
Lopulta kävi tuuri: pyysin yhtä paikallisen näköistä poikaa viereisestä bambumajasta tulkkaamaan mun ja majatalon isännän välistä keskustelua. Nuori herra kysyi, milloin olisimme kyytiä vaille ja kertoi, että he lähtisivät aamulla ajelemaan Tutualaan ja siitä Diliin, ja että jos vaan avolava-auton lava kelpaisi, niin pääsisimme kyllä kyydissä. Huh, mikä helpotus! Saatiin siis nukuttua yömme rauhassa.
Aamulla tuli kaatamalla vettä ja päivästä näytti muutenkin tulevan pilvinen. Ei siis harmittanut, että ei ehditty jäädä toiseksi rantapäiväksi. Sateen vähän tauottua hypättiin autonlavalle ja nokka kohti Tutualaa. Olipas muuten elämäni jännimpiä kyytejä tämä: meitä neuvottiin, että pahimmissa kivikoissa meidän kannattaisi istumisen sijaan seistä lavalla ja pitää vaan kovasti reunoista kiinni. Näin tehtiin, ja uskon, että tämä säästi selät ja häntäluut pahemmilta vaurioilta. Matka Tutualaan tuntui taas ikuisuudelta eikä voitu uskoa, että todellakin eilen olimme kävelleet tämän saman matkan painavien rinkkojen kanssa!
 | ||
| Perinteisiä itätimorilaisia taloja |
Muutaman tunnin lavalla istumisen ja vauhtihurjastelun jälkeen jäimme kyydistä Com-nimiseen kylään johtavassa tienristeyksessä.
 |
| Kyytimme päätepiste |
Emme halunneet vielä palata Diliin, olisihan Balille paluuseen vielä pari yötä. Risteyksessä sattui olemaan paikallinen poliisiasema ja avulias poliisisetä tulikin heti kertomaan, että juu, tässä oottelette niin bussi tulee. Niin. Odoteltuamme ehkä puol-tuntia tai tunnin toinen poliisi tuli sanomaan että hei, tänään on sunnuntai, ei tänään mee bussia Comiin. FFFFUUUUU…… Mitäs nyt? Käppäiltiin tietä hieman eteenpäin siinä toivossa, että joku jatkuvasti ohi ajaneista autoista :D (mistä autoista? ohi ei ollut tuntiin ajanut ketään…) veisi meidät perille. Ja sitten tosiaan taas odoteltiin. Kuten muuallakin Timor-Lestessä, ympärillemme kerääntyi taas joukko ihmettelijöitä. Joku osasi vähän englantia ja sitten kyseltiin ja koitettiin myös tarjota moottoripyöräkyytiä Comiin. Rinkkoinemme ei kuitenkaan moiseen tartuttu. Oltiin jo luovuttamassa ja pohtimassa, että ei kai tässä auta kun palata Diliin, kun joku nuorimies tuli kertomaan, että jos halutaan niin hänellä on auto ja hän voi viedä meidät tuon parinkymmenen kilometrin matkan Comiin. Je, ja mitäs maksais? En nyt muista oliko 40 dollaria alunperin, mutta sain tingittyä 15 dollariin. Tällä pilkkahinnalla (not) päästiin kaverin mikroletin kyytiin, jossa lisäksemme oli kuski ja viisi muuta miestä. Piiikkusen sitä taas tuli mietittyä että mihinköhän lähdettiin: vettä alkoi tulla kaatamalla ja pyyhkijät ei tietenkään toimineet (en tajua miten kuski näki mutaisella hiekkatiellä yhtään mitään…), jossain välissä ainokainen ovi suljettiin, jolloin huomasin suht samaan aikaan, että yhdellä miehistä oli käsissä isot sakset (en tiedä edelleenkään, miksi, Miran kommentti asiasta vaivihkaa mainitessani oli yksiselitteinen "mitävit***" :-D), tupakka paloi ja timorilaisten suuri suosikki, nimittäin nakki ja kivi -vuoden teknomusa raikasi.
 |
| Le Kaatosade |
 |
| Tuulilasista ei näkynyt kertakaikkiaan mitään läpi |
Perille kuitenkin päästiin, kuin ihmeen kaupalla, ja Guest House Kati, jonka eteen kuski meidät pudotti, osoittautui kivaksi ja kohtuuhintaiseksi 20 dollarin huoneellaan.
Comin kylä puolestaan osoittautui muutaman kymmenen talon kyläksi aivan meren rannalla.
 |
| Comin ranta ja kalastajaukkelit |
Yksi suora tie, molemmin puolin mökkejä, ja kylänraitti täynnään possuja, vuohia, koiria, kanoja, kissoja ja lapsia. Lisäksemme ei nähty taaskaan yhtään muuta turistia, jota ihmettelimme, koska kylässä oli kuitenkin useampi Guest House ja oiken Beach Resortin nimellä kulkeva hotellikompleksikin. Ei ketään missään. Kiva meille, mutta paikallisille varmaan ei. Jokuhan nuo kaikki majatalot on pystyyn pistänyt, ja siellä seisovat nyt tyhjillään.
 |
| Comin muksut |
 |
| Onko sika iso vai Mira pieni? |
 |
| High five! |
 |
| Mary had a little lamb |
Ruoan saaminen meni taas samalla kaavalla kuin muuallakin Timor-Lestessä. Oman majatalomme isännällä ei kuulemma nyt sattunut olemaan just mitään lounasta, joten käppäiltiin kylänraittia huhuillen muutaman muun Guest Housen autioille pihoille. Lopulta peräämme kipitti tukeva mummeli, Rosa. Rosalla olisi meille lounasta. Ja millaista lounasta! Ehkä paras ruoka mitä oli tällä reissulla saatu: tuoretta kalaa, perunaa, riisiä ja ihanaa tomaattisalaattia. Ahdettiin ittemme ihan ymmyrkäisiksi ja juotiin siinä sivussa paikallista kahvia. Lounastuksen jälkeen Rosa ja toinen mummeli esittelivät meille vielä pajan täydeltä käsitöitä.
 |
| Rosa ja Rosan puolapuut |
Mä päädyin ostamaan hienon ison viltin ja kameralle säilytyspussin, Mira osti useamman värikkään pussukan myös. Rinkat kiittivät taas illalla, kun piti pakata…
Comiin ois ollut kiva jäädä toiseksikin päiväksi. Ranta oli kaunis (vaikka tuona päivänä olikin pilvistä), paikalliset ihania ja tunnelma leppoisa. Dili kuitenkin kutsui, sillä matkustamiseen on tässä maassa varattava aikaa. Kyseltiin kylällä, että moneltas niitä agundoja eli katettuja lava-autoja aamulla menisi. Saatiin kolmea erilaista vastausta: kolmelta, neljältä tai viideltä. Aamuyöllä. Mutta vain yksi auto, koko päivänä. Hmm. Ei auttanut kuin pistää kello soimaan vähän ennen kolmea, ettei jäätäisi jumiin Comiin.
Kello oli ehkä kymmentä vaille kolme yöllä, kun oltiin pakkaamassa viimeisiä. Äkkiä tieltä kuului tööttäystä ja hurinaa. Voi ei… kuljetuksemme! Etuajassa! Mira sattui juuri olemaan pesemässä hampaita, ja otti pilkkopimeässä spurtin auton perään. Odottaisivat kuulemma - kaksi minuuttia. Eipä ole koskaan tullut pakattua yhtä nopeasti! Viimeiset tavarat muovipussiin, lenkkarit jalkaan (Miralla ilman sukkia, ei ehtinyt etsiä :D) ja kyytiin. Vaikka kello oli kolme aamulla, timorilaiset eivät luovu yhdestä asiasta: siitä vuoden nakki ja kivi -teknomusasta. Jumputus vaan raikasi kun ajeltiin pilkkopimeässä kuoppaista tietä ohi kiekuvien kukkojen ja tienpenkalla tai keskellä tietä nukkuvien vuohien. En tajua, miten paikalliset onnistuvat säilyttämään kuulonsa tässä metelissä! Mulla oli korvatulpat.
Maksettiin kyydistä dollari per nekku ja jäätiin pois Lautémin risteyksessä. Koska oli pilkkopimeää, mä onnistuin laskemaan rinkkani maahan suoraan syvään mutalammikkoon. Loiskahduksesta yllättyneenä päätin myös itse seurata perässä, lopputuloksena mutainen rinkka ja litimärät mutalenkkarit. Täydellistä. Ja täydellisemmäksi muuttui: Lautémista piti mennä kyytejä Diliin, kuulemma "ridicilously early, even for locals". Jep, piti. Siinäpä istuttiin sitten neljä tuntia ja katseltiin, kun aurinko pikkuhiljaa nousi.
 |
| Aamua odotellessa, tässä jo pahin sade hellittänyt... |
Suurimman osan ajasta satoi kaatamalla, onneksi löydettiin katos, jonka alle suojautua. Toivo alkoi jo hiipua, kunnes joskus seitsemän aikaan paikalle huristeli Baucauhun matkalla ollut mikrolet. Huh, Baucau olisi jo lähes puolessavälissä matkaa, ja sieltä kulkisi sentään useampia busseja Diliin.
Nälkä kurni kun vihdoin päästiin Baucauhun. Sen verran ikävä oli normaalia (meille) aamiaista, että päädyttiin Baucaun ainoan hotellin, sen hienolan, Pousada de Baucaun, pöytään. Ah, leipä oli hyvää (vihdoin jotain muuta kuin paahtoleipää), tarjolla oli myös oikeaa voita ja JUUSTOA!! Onnenpäivä! Tilattiin juustoa vielä lisää ja syötiin varmaan viis leipää per pää, munien ja pekonien lisäksi. Nälkäisiä naisia.
Baucaun bussiasema oli mikrolet-kyydin päässä. Mukanamme ei tällä kertaa ollut sikaa, mutta yksi kana kuitenkin:
 |
| Mies ja sen kana |
Asemalle saapuessamme meikäläisen rinkka lähti jonkun mukaan ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Onneksi kuitenkin suoraan odottavaan Dilin-bussiin. Meidät ängettiin määrätietoisesti takimmaiseen riviin, vaikka edempänäkin olisi ollut tilaa. Ensin oletimme, että oi kun kiva, haluavat, että ulkkarilla on hyvin tilaa. Käsitys osoittautui kovin vääräksi: samalle penkkiriville istui sitten neljä muuta tyyppiä. Oltiin se kolme-neljä tuntia niin puristuksissa, että ei paljon raajaa saanut liikautettua.
 |
| Bussi tauolla ja hetki tilan tuntua... |
Päästiin kuitenkin Diliin, viisi dollaria kyydistä per pää, kiitos. Huomiona muuten: toisin kuin Filippiineillä, täällä paikallinen ja ulkkari maksavat ns. julkisen liikenteen matkoistaan (taksia luonnollisesti lukuun ottamatta) saman hinnan. Filppareilla hinta oli meille aina monikertainen. Liikkuminen julkisilla (joita tosin kulkee, kuten lienee käynyt tähän mennessä selväksi "ehkä menee ehkä ei" -periaatteella) onkin backpakerille täällä halpaa, toisin kuin majoittuminen ja (yleensä) ruoka.
Saapuminen Dilin bussiasemalle oli tällä kertaa vähemmän stressaavaa. Kimppuun hyökkäsi kyllä miljoona taksikuskia, mutta kukaan ei hakannut ovea tai yrittänyt ryöstää rinkkojamme. Hintapyynnöt takseista olivat kyllä naurettavia ja menikin hetki, ennen kuin löysimme kaverin, joka vei meidät hostellille järkevällä kolmen dollarin summalla. Jälleen, ja kuten lähes aina Aasiassa, taksikuski tietenkin kyytiin hypätessä tiesi aivan tarkalleen, missä määränpäämme sijaitsee. Ja loppujen lopuksi pyörittiin ympyrää puolisen tuntia…
 |
| Takaisin Dilissä |
 |
| Kauniin mutta köyhän Timor-Lesten surullinen puoli |
Bangladeshilainen isäntämme otti meidät vastaan, saatiin sama huone kerrossänkyineen kun viimeksi, samaan 25 dollarin hintaan ja majapaikkaan jättämämme kamat olivat tallella. Tokavikan illan kunniaksi saatiin aikaiseksi reissun ensimmäinen eripurakin. Lähes puolitoista kuukautta takana kuitenkin, aika hyvin, eikö!? Ilta meni vähän omillaan, mutta aamulla lähdettiin sitten vielä yhdessä tsekkaamaan Dilin toinen nähtävyys (aiemmin vieraillun Jeesus-patsaan lisäksi), Santa Cruzin hautausmaa. Täällä tapahtui vuonna 1991 Itä-Timorin itsenäistymispyrkimyksiä vauhdittanut tragedia: Indonesian joukot hyökkäsivät separatistiaktivistin hautajaisiin tappaen hautausmaalle noin 250 itätimorilaista. Tapahtuma päätyi kansainvälisiin ykkösuutisiin, kun amerikkalais-brittiläinen toimittaja-/kamerayhmä kuvasi hyökkäyksen ja salakuljetti kuvanauhan maasta. Itä-Timor sai asialleen kansainvälistä huomiota ja tragediaa onkin kutsuttu käännekohdaksi Itä-Timorin itsenäistymispyrkimyksissä. Hieno, värikäs, täpötäyteen ahdettu hautausmaa, kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa jos Diliin eksyy.
 |
| Tästä kaikki alkoi. Separatistiaktivisti Sebastiao Gomesin hauta, jonka äärelle tapettiin 250 itätimorilaista. |
 |
| Kunnallinen uurnalehto |
Kimpsut ja kampsut kasaan ja kentälle. Taksin pyyntihinta oli tällä kertaa aluksi 20 dollaria, mutta bangladeshilainen isäntämme sai sen sovittua seuraavan kuskin kanssa neljään dollariin. Citilink/Air Timor lennätti meidät parissa tunnissa Balille lähes typötyhjällä koneella, noin viidentoista muun matkustajan kanssa. Ei näytä Timor-Leste olevan ihan matkailijoiden maailmankartalla vielä.
 |
| Ei ollut koneessa tungosta... |
Pohdittiin Miran kanssa viimeisenä iltanamme Balilla, voisiko Timor-Lesteä suositella matkailumaana. Todettiin, että se vähän riippuu: me nähtiin tosi pieni osa maasta. Kenties isoimpana syynä lyhyeen visiittiin oli maan kalleus: naapurimaahan, entiseen isäntämaa Indonesiaan verrattuna Timor-Leste on kallis, erityisesti asumisen suhteen. Hotellien hinta vs. asumisen taso eivät kohtaa. Samalla hinnalla jolla Indonesiassa saat jo erittäin hyvätasoisen huoneen, saat Timor-Lestessä jonkun rottakopin tai et yhtikäs mitään. Kulinaristeille maata ei ehkä myöskään voi suositella: se ruoka, mitä eteemme kannettiin oli valtaosin oikein hyvää, mutta valitsemaan ei päässyt. Sitä syötiin, mitä oli, ja yleensä se oli kalaa, riisiä ja jotain. Liikkuminen julkisilla on hyvin hankalaa ja aikaavievää, mutta oman auton vuokraaminen olisi ollut hirveän hintaista, noin sata dollaria per päivä, ja sitten jonkun pitäisi uskaltaa sitä autoa huonoilla teillä ja mielenkiintoisessa liikennekulttuurissa ajaakin. Ei kiitos.
Entäs ne positiiviset puolet? Suurimpana nousee esiin paikallisten ystävällisyys: en ole ikinä matkustanut maassa, jossa turisti olisi otettu näin lämpimästi ja hymyillen vastaan. Kiinnostus matkailijoihin oli tosin välillä vähän rasittavaakin, "mister, mister" -huutojen kaikuessa ympärillä. Tuo oli muuten hauska yksityiskohta: syystä tai toisesta meitä naisiakin tavattiin kutsua "mistereiksi" ja joskus "sistereiksi". Muutaman kerran pääsin huomauttamaan huutelijoille, että eiku "misis". :) Pääosin huomio oli kuitenkin hyvin positiivista ja takaisin hymyilemällä ja vilkuttelemalla sai vastaukseksi iloisia hymyjä ja hihitystä.
Toinen positiivinen puoli onkin sitten ne maisemat: jo pelkkä mikroletilla ajeleminen rannikkoa pitkin toi joka mutkan takaa toinen toistaan hienompia näkymiä. Kuten tässä tekstissä jo taisikin tulla hehkutettua, vaikean taipaleen takana oleva Jaco Island oli upein koskaan näkemäni biitsi. Timor-Lesten vuorille me ei ehditty: nekin ovat kuulemma näkemisen arvoiset.
Pakko vielä mainita, että vaikka maa oli reppureissaajalle muuta Aasiaa kalliimpi, niin vierailumme toi paikallisille varmasti kipeästi tarvittavia matkailutuloja. Kuten alussa kerroin, täällä näitä tulonlähteitä tarvitaan. Timor-Lesten tulevaisuuden kannalta pitääkin toivoa, että yhä useampi seikkailuhenkinen reissaaja löytäisi tämän kauniin maan!
Summa summarum:
Jos siis arvostat maata, jossa ei tarvitse olla koko ajan törmäämässä muihin tursteihin, jossa ei tarvitse kuunnella "päivää, sinä tule minun kauppaan" -huutoja tai veikkailuja, oletko Suomesta, Venäjältä vai Englannista, niin suuntaa ihmeessä Timor-Lesteen. Jos sen sijaan tykkäät, että ympärillä on jonkin verran turistille suunnattuja palveluita, että asiat sujuvat ja persustaan ei tarvii kuluttaa esimerkiksi odottamalla aamuyöstä neljää tuntia bussia - mene muualle.
Mä olen tosi iloinen, että epäröinnistäni huolimatta tuli lähdettyä Timor-Lesteen. Olen myös tosi iloinen, että Mira lähti mukaan: yksin kokemus olisi varmasti ollut vielä hieman extremempi.
Toivottavasti tästä blogitekstistä, liiallisinekin yksityiskohtineen, on jossain vaiheessa jotain hyötyä jollekin muulle, joka suunnittelee Indonesian takamaille matkaamista. Saapi kysellä lisää, jos keksii!
